Yksi varhaisimmista koiran käyttötarkoituksista on ollut sen pito vetoeläimenä. Arktisilla alueilla on satojen vuosien ajan käytetty kulkuvälineenä koiravaljakkoa. Metsästäjät, hylkeenpyytäjät, kalastajat ja myöhemmin myös posti, poliisi ja rajavartiosto käyttivät tätä luotettavaa kulkuvälinettä, jolla pääsi perille vaikeissakin olosuhteissa.

Vetokoirina on perinteisesti käytetty kunkin alueen omaa koirakantaa, joista aikaa myöten on kehittynyt eri tarkoituksiin soveltuvia koiratyyppejä. Myöhemmin joitakin näistä on rekisteröity virallisiksi roduiksi, näistä rekikoirana tunnetuin on siperianhusky.

Siperianhusky, tai oikeastaan koirat, joista rotu on kehitetty, ovat kotoisin nimensä mukaisesti Koillis-Siperiasta. Anadyr- ja Kolyma-jokiseutujen tasangoilla, lähinnä Alaskaa olevalla Siperian osalla, asui vielä 1800-1900-luvun vaihteessa paimentolaisheimoja, eskimoita, jotka elivät pääasiassa metsästyksellä ja kalastuksella. Kulkuneuvo, joka heillä oli käytössään, oli koiravaljakko.

Saadakseen riistaa, useimmiten hirviä ja peuroja, oli ohjattavan valjakon syytä olla nopea ja kestävä. Metsästys tapahtui vielä pitkään 1900-luvun puolellakin perinteisillä aseilla keihäin ja jousin. Metsästyssaalis täytyi myös usein kuljettaa pitkiä matkoja leiriin, ja kun riista, pääosin siis hirvi- ja porolaumat, keksivät lähteä kauemmaksi, täytyi leiri muuttaa kaikessa kiireessä.

Näitä koiria ostettiin 1900-luvun alkupuolella Alaskaan ja myöhemmin niistä kehitettiin siperianhusky, jonka AKC (American Kennel Club) hyväksyi viralliseksi roduksi vuonna 1930.

Voit olla kiinnostunut myös näistä