Hiomattomat timantit

Teini-ikäisenä minulla oli kultahamstereita, joita nykyään näköjään kutsutaan Syyrianhamstereiksi. Hamstereita oli yksi kerrallaan, mutta useampia peräkkäin. Ensimmäisen oppituntini kasvatustyön riemuista ja murheista sain hamstereiltani. Luokkakaverillani Liisalla oli komea hamsteriuros, jonka nimi oli Vilaus ja katsoimme sen sopivaksi sulhoksi omalle, creme-väriselle Pax-hamsterilleni. Elettiin 70-lukua, eikä Hamsteriyhdistystä ollut vielä olemassa, mutta kirjaston kirjoista löysin kasvatukseen hyvät ohjeet.

Astutus onnistui hyvin ja 17 vuorokauden kuluttua Paxille syntyi viisi virkeää, tavallisen väristä poikasta. Laitoin lehteen myynti-ilmoituksen ja tuota pikaa sain puhelinsoiton eläinkaupasta, joka olisi ostanut koko katraan. Kieltäydyin myymästä, koska halusin itse valita Vilauksen ja Paxin rakkaudenhedelmille parhaat mahdolliset kodit.

Hamsterinpoikanen on sukukypsä vajaan kuukauden iässä ja noin viikkoa myöhemmin luovutusiässä. Voin vakuuttaa, että se kuukausi kului nopeasti. Tavallisen väristen hamstereiden kysyntä ei ollut vilkasta. Ainoa ostajakandidaatti oli keski-ikäinen, originelli nainen, joka olisi ostanut kaikki poikaset ja antanut niiden elää hänen talossaan villeinä ja vapaina. Kultahamsterit ovat erakoita, joten se ei ollut hyvä idea. Soitin nöyrtyneenä eläinkauppaan ja kysyin, ovatko he vielä halukkaita ostamaan hamsteripoikueeni, joka jo lähestyi luovutusikää. Onneksi he olivat. Itselleni jätin vain yhden, joka sai nimekseen Jokke.

Paxin poikasten markkinointi on säilynyt kirvelevänä muistona mielessäni ja siksi olen aloittanut kotien etsimisen koiranpennuille aina heti astutuksen jälkeen. Useimmiten kaikille onkin ollut hyvä koti tiedossa heti syntymän jälkeen ja silloin kun näin on ollut, on pentujen hoitamiseen voinut keskittyä rauhallisin mielin.

Koska en myy pentua ihan jokaiselle kysyjälle, on kotien etsimiseen varattava aikaa riittävästi. Onneksi suurin osa suomenpystykorvan pentua kyselevistä tuntuu olevan kohtalaisen hyvin selvillä siitä, millaisesta rodusta on kyse. Varmimmin varauslistaltani jää pois sellainen pennunkyselijä, jolle tärkeintä on pennun halpa hinta. Tulkitsen asian niin, että tällaiselle pennunottajalle koira on kulutushyödyke, johon ei haluta panostaa rahallisesti, jos koira esimerkiksi sairastuu ja tarvitsee eläinlääkärin hoitoa. Kohteliaasti torjun myös sellaiset ostajaehdokkaat, joka moittii aikaisemmat, metsästyskoirina surkeiksi osoittautuneet sekarotuiset koiransa ja toteavat ottavansa puhdasrotuisen pystykorvan, koska ”siitä on papereidensa ansiosta pakko tulla toimiva koira”. On totta, että puhdasrotuisesta metsästyskoirasta saa todennäköisemmin toimivan koiran sille riistalle, mihin rotua on pitkään jalostettu, mutta tullakseen hyväksi metsästyskoiraksi pystykorva vaatii omistajalta aikaa, panostusta, paljon metsää ja tilaisuuksia oppia. Jokainen luovutusikäinen pentu on vain hiomaton timantti, jonka vasta hyvä omistaja saa loistamaan.

Nykyisin koiranpennulle parhaana luovutusikänä pidetään noin kahdeksan viikon ikää. Vaikka emä vierottaisi pennut maitoruokinnasta jo kuusiviikkoisina, on pennun henkiselle kehitykselle tärkeää saada painia emänsä ja sisarustensa kanssa vielä viikko, kaksi, ennen luovutusta. Vastuullinen, Kennelliiton ohjeita noudattava kasvattaja ei luovuta pentua ennen seitsemän viikon ikää. Vastuullinen kasvattaja tekee aina myös kirjallisen sopimuksen koiran kaupasta.

Itse olen pyrkinyt pitämään pennut kahdeksanviikkoiseksi asti, mikäli se on pennunottajan aikatauluun hyvin sopinut. Ajattelen pentujen silloin saavan emältään kaikki ne elämän eväät, mitä sillä on annettavanaan. Kahdeksan viikkoisella pennulla on vielä kuukausi tai jopa kaksi jäljellä nopean oppimisen kaudestaan, jonka aikana sitä on hyvä totuttaa turvallisesti erilaisiin arjen asioihin.

Haluan aina sopia pentujen haun niin, että jokaiselle luovutukselle on varattu riittävästi aikaa. Kun vuosia sitten luovutin ensimmäisiä pentujani, havahduin jossakin vaiheessa siihen, että luennoin pennunostajalle puoli tuntia kaikista mahdollisista terveysongelmista, mitkä suomenpystykorvaa saattoivat elämänsä aikana kohdata. Se oli järjetöntä, sillä suurin osa suomenpystykorvista elää elämänsä terveenä loppuun asti. Kuten monet metsästyskoirat, suomenpystykorva on yleisesti ottaen terve rotu.

Kasvattajan on kuitenkin omankin etunsa vuoksi hyvä kertoa pennunottajalle niistä sairauksista, joita rodussa pidetään silmällä. Nykyään olen ratkaissut tämän tiedottamisen niin, että lähetän sekä pennun hoito-ohjeet että terveystiedot etukäteen tutustuttavaksi. Ehkä niihin maltetaan perehtyä paremmin siinä vaiheessa, kun pentu ei vielä ole talossa.

Minulle on tärkeää ja itsestään selvää, että pyrin olemaan kasvattieni omistajien käytettävissä aina, kun apua ja tukea tarvitaan. Mitä vanhemmaksi kasvatit tulevat, sitä harvemmiksi käyvät yhteydenotot, mutta toivon, että välimme pennunottajien kanssa säilyvät sellaisina, että he myös ongelmatilanteissa uskaltavat olla yhteydessä minuun. Uskon näin olevan ja olen iloinen siitä.

Vuodenvaihteessa päätin tehdä pienen välitilinpäätöksen ja ottaa selville, minkälaisia koiria olen Höyheneukkona tullut kasvattaneeksi. Lähetin kevään aikana kaikille kasvattieni omistajille kuusi kysymystä:

1. Mikä koirassasi on hyvää?

2. Missä on parantamisen varaa?

3. Millaista on koirasi tyypillinen haku metsässä?

4. Mistä riistasta koirasi on kiinnostunut ja mitä riistaa sille on ammuttu?

5. Onko koirallasi ollut terveysongelmia ja jos on, niin millaisia?

6. Mitä muuta haluat kertoa omasta höyheneukkolaisestasi?

Vastauksia lukiessani vasta älysin, miten hyvä idea tämä olikaan. Koska kaikki pennut oli otettu metsästyskoiriksi, oletin jostakin syystä myös vastausten kuvaavan lähinnä metsästysominaisuuksia. Ensimmäiseen kysymykseen sain kuitenkin tämän tyylisiä vastauksia: ”Koko suvun lemmikki.” ”Tottelevaisuus kaikissa tilanteissa ja into lähteä metsään.” ”Helppo koira niin kotona kuin reissussa.” ”Hieno luonne.” ”Viisas ja järkevä.” ”Koira, johon voi luottaa.” Ja niin edelleen.

Tuli hyvä mieli, sillä vastausten perusteella totesin jokaisen kasvattini olevan ennen kaikkea rakas perheenjäsen, vaikka niistä jokainen pääsi syksyisin myös metsälle. Ja totta tosiaan – tärkeintähän on koiran ja omistajan hyvä suhde ja heidän keskinäinen luottamuksensa. Sen myötä metsälläkin ehkä onnistutaan paremmin ja jos ei onnistuta, maailma ei siihen kaadu.

Tätä kirjoittaessani Eowyn, Jokatassu, Lyyti ja Tessa ovat olleet omissa kodeissaan reilun kuukauden. On ollut ihanaa saada kuva- ja videoterveisiä jokaiselta ja nähdä, miten hyvin pennut ovat solahtaneet osaksi oman perheensä elämää.

Toivotan kasvattajana Ezhvan ja Akun pennuille onnellista elämää ja ehkä viiden vuoden kuluttua esitän omistajille nuo kuusi kysymystä saadakseni selville, millaisiksi jalokiviksi nämä neljä ajan myötä hioutuivat.

Höyheneukon pentueen elämää voit seurata YouTubessa täältä.