Koiran kanssa metsässä – ja metsällä

Karjalankarhukoira Ulla liikkuu sulavaa ravia pitkän liinan päässä. Metsätiemme kulkee peltoaukeiden välistä tiheään metsään. Muutama talo on matkan varrella, siellä täällä. Pellolla on ruokintapaikka ja paikallisen metsästysseuran riistatorni metsän reunassa. On keskikesä, koirien kiinnipitoaika. Menemme kesannolla olevaa peltoa pitkin ja kuin salaman iskusta Ulla pysähtyy, valpastuu ja hyppää korkealla loikalla kohti ojanpiennarta. Tiedän heti, mitä sillä on mielessä, peltomyyrä on saatava kiikkiin. Usein näin käykin, mutta tällä kertaa myyrän henki säästyi. 

Jatkamme matkaa, sama akrobaattinen liike toistuu muutaman kerran, kunnes pääsemme metsään. Näen jälleen korvien asennosta, että saalis on vainuttu. Nopea pyrähdys kohti lähellä olevaa tiheää kuusta ja kurrehan se siellä keikkuu ja ilkkuu koiralle häntäänsä pärisyttäen: ”etpäs yletä tänne, vaikka kuinka kiipeäisit” se tuntuu kertovan koiralle. Lenkkimme aikana matkan varrelle osuu vielä rusakko ja Ullan raivoisasta rynnistyksestä voin päätellä, että jossain lymyää kauris. Sorkkaeläin, jos mikä, saa Ullan veren kiehumaan. Kaikki muut, paitsi hirvet, ja siksi Ullasta tulikin minun koirani, joka lenkiltä palattuamme elää ihan tavallista koiran elämää ja nukkuu minun vieressäni tai silloin kun haluaa tilaa itselleen, levittäytyy sohvalle.

Suomen tuhansista metsästyskoirista valtaosa elää samanlaista perhekoiran elämää kuin Ulla. Kun elokuussa koittaa vapaus ja metsästyskausi alkaa, pääsevät nämä koirat toteuttamaan luontaisia vaistojaan, hakevat riistaa isännilleen ja yhä enenevässä määrin emännilleen. Mikä tekee metsästyskoirista niin erityisiä, koirahan lajina on saalistaja ja lihansyöjä, eivätkö kaikki koirat toimi Ullan tavoin, kun tilaisuus tulee? Eivät toimi. Ihminen on muokannut vuosituhansia kestäneen kumppanuuden aikana koiran ominaisuuksia niin, että metsästykseen ja saalistukseen tarkoitetut vietit ja aistit tulevat korostuneesti esille metsästyskoiraroduissa, ja vieläpä niin, että eri riistalle jalostetut koirat toimivat hyvin eri tavalla.
 

Suomen tuhansista metsästyskoirista valtaosa elää perhekoiran elämää. Kun elokuussa koittaa vapaus ja metsästyskausi alkaa, pääsevät nämä koirat toteuttamaan luontaisia vaistojaan ja hakevat riistaa isännilleen sekä yhä enenevässä määrin emännilleen.

Suurriistakoirat, kuten karjalankarhukoira, hakevat riistaa ja ilmaisevat sen haukkumalla. Saalis on vähitellen tarkoitus saada pysähtymään. Suuren hirven tai jopa karhun kohtaaminen vaatii rohkeutta ja saaliin seuraaminen sinnikkyyttä. 

Siinäkin on eroja, onko saaliseläin maassa, puussa tai ilmassa. Noutajat tai vesityöskentelyyn erikoistuneet rodut toimivat päinvastoin kuin karhukoira, hiirenhiljaa, niiden intohimo on noutaminen, joskus jopa mahdottomilta tuntuvista paikoista. Olen usein ihmetellyt, miten vesilintujen metsästys on edes mahdollista ilman koiraa? Tai onhan se, mutta osa saaliista jää varmasti saamatta… Noutajien ote saaliista on hellä, jälkeäkään saaliiseen ei jää koiran hampaista. Tavallinen koira ei ehkä olisi näin helläsuinen. Fysiikkaa noutaminen vaatii, välillä saalista haetaan uimalla matkojen päästä. Itse pääsin kerran todistamaan kokeneen labradorinoutajan työskentelyä, veneestä loikka veteen, saalis kirjaimellisesti sukellettiin vedestä ja tuotiin veneeseen. Melkoinen urheilusuoritus. 

Seisojat hakevat ja ilmaisevat saaliin seisonnalla, näiden koirien vauhdikasta hakutyöskentelyä seuratessa ymmärtää, mitä fyysisiä ominaisuuksia tällainen työskentelytapa koiralta vaatii. Myös ajokoirat juoksevat saalista etsiessään ja saaliin perässä usein kymmeniä kilometrejä samalla kuuluvasti haukkuen. Tähän eivät kaikki pysty. 

Ihan oma lukunsa on kansalliskoiramme suomenpystykorva. Se on niin sanotusti kaiken viljan koira, jota on alun perin käytetty monipuolisesti metsästykseen. Vähitellen rotu on erikoistunut metsäkanalintujen paikantamiseen ja ilmaisemiseen, johon työhön rodun kaikki ominaisuudet on jalostettu huippuunsa. Jopa tuuhealla hännällä on oma tehtävänsä, sen kiivaan heilunnan puun juurella sanotaan vangitsevan linnun huomion niin, että metsästäjä pääsee lähemmäs saalistaan. Metsäkanalintujen määrien vähenemisen myötä suomenpystykorvasta on uudelleen löydetty monipuoliset metsästyskoiran ominaisuudet ja tänään rotua käytetään lähes kaiken riistan metsästyksessä. 
 

Joku voi kysyä, onko metsästys eettistä, ja tarvitaanko näitä koiria oikeasti mihinkään? Metsästys on riistanhoitoa. Ilman metsästystä ympäristömme olisi kovin erilainen, ja metsämme lajistoltaan köyhempää. Ja metsästyskoirat varmistavat, että riista ei jää metsään, vaan haavakot ja loukkaantuneetkin eläimet voidaan löytää. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että mikään ei avaa ihmisen silmiä ja ymmärrystä koiran monipuolisuudelle ja ominaisuuksille niin, kuin metsästykseen ja metsästyskoiriin tutustuminen.

Lenkkimme on päättymässä, kun Ulla on vielä käynyt vilvoittelemassa läheisessä joessa. Pihassa odottaa perheen ”tappijalka” welsh corgi cardigan, joka tällä kertaa sai jäädä kotiin. Kun Bao on lenkillä mukana, se ei korvaansa lotkauta metsän eläimille. Sen intohimona on pallot ja vahtiminen – ja Ullan paimentaminen. Mutta se onkin jo taas toinen tarina…

Tämä blogi on osa Kennelliiton Metsästyskoiraharrastus tutuksi -kampanjaa, jonka tavoitteena on harrastusmuodon esittelyn lisäksi tuoda esiin ihmisen ja metsästyskoiran välisestä suhdetta sekä kertoa metsästyskoirarotujen käyttötarkoituksista niin historiassa kuin nykypäivänä.

Voit lukea lisää metsästyskoiraharrastuksesta täältä.