Suomen kansalliskoiran kanssa luonnossa

Kun olin alakouluikäinen, kurvasimme isäni kanssa useana viikonloppuna mummolaan Lapuan Hirvikylään. Mukanamme oli aina koirien irtipidon aikaan suomenpystykorva Kamu. Kamu sai juosta vapaana vierailumme ajan pitkin peltoja ja metsiä. Mummolassa parasta huviamme samanikäisen serkkuni kanssa oli lähteä samoilemaan ja leikkimään ”eräjormia”. Eräjormailuun kuului kaikki erähenkinen toiminta aina risunuotion tekemisestä mummolan peltomaisemien ylittämiseen, metsän poikki rämpimiseen ja läheiselle lintutornille saakka vaeltamiseen. Kamu kulki aina meidän kanssamme. Vaikka se oli vahvasti isääni leimautunut ja varsin kovapäinen uroskoira, se silti lähti meidän lasten kanssa seikkailemaan. Suomenpystykorvan toimivuus metsällä perustuu itsenäiseen työskentelyyn ja tasaisiin yhteydenottoihin isäntäänsä – tätä Kamu teki meidänkin kanssamme, kävi välillä omilla lenkeillään ja palasi aina näyttäytymään meille. Noista metsäleikeistä alkoi pystykorvaharrastukseni yli 20 vuotta sitten.
 

Ensimmäisen oman pystykorvani kuitenkin sain vasta 24-vuotiaana, kun ”kavalsin” isältäni 7-vuotiaan Riihipellon Kuuran omaan asuntooni Etelä-Suomeen. Olin tuolloin työharjoittelussa, ja vihdoin minulla oli mahdollisuus ottaa oma koira. Opetin Kuuran kolmessa viikossa pihakoirasta kerrostalokoiraksi, eikä sen kanssa ollut koskaan mitään ongelmaa. Kävin samana kesänä metsästäjäkurssin ja suoritin metsästyskortin. Jo samana syksynä olimme Kuuran kanssa kanalinnustamassa Ruotsissa. Kuura oli uskollisin ystäväni. Kerran se ilmoitti minulle haukunnallaan keskellä yötä naapuriin sisään menneistä murtovarkaista. Vietin paljon aikaa Kuuran kanssa ja valitsin sen seuran viikonloppuisin mieluummin kuin ihmisystävieni seuran. Kuura oli lujaluonteisin koira, jonka olen ikinä nähnyt, ja se olisi mennyt puolestani ja kanssani ihan mihin tahansa.

Voisi sanoa, että olen lähes sataprosenttisesti itseoppinut pystykorvalla metsästäjä. Lähipiirissäni on toki ollut ihmisiä, joilta on voinut kysyä neuvoa, mutta metsässä olen opetellut kulkemaan yksin. Myös metsässä työskentelevää koiraa on täytynyt opetella lukemaan nollasta. Kuuran kanssa opettelimme lajin salat, ja vuosi vuodelta tietoa karttui. Nykyisin olen suomenpystykorvien kasvattaja sekä linnunhaukkukokeiden palkintotuomari. Laji on vienyt täysin mennessään.

Viisi vuotta sitten muutin takaisin Etelä-Pohjanmaalle ja suomenpystykorva Kehrä tuli meille. Yhdessä mieheni kanssa perustimme tukikohdan metsän reunaan ja laumamme oli koossa – pystykorvat Kuura ja Kehrä sekä mieheni koirat suomenajokoira Korvenrevon Nelli ja saksanmetsästysterrieri Jermu. Koirien laumaelämä sujui hyvin, ja Kuurakin sopeutui uskomattomalla tavalla, vaikkei ollut juurikaan muiden koirien kanssa ollut koskaan tekemisissä. 

Kotoamme Koiramäeltä voimme lähteä metsälle suoraan kotipihasta. Linturikkaat maastot odottavat aivan kulman takana, ja Kehrälle ammuinkin ensimmäisen linnun haukkuun melkein takapihaltamme. Olen aina ollut oman tien kulkija, ja pystykorvalla metsästämisessä parasta onkin vapaus liikkua koiran kanssa sinne, minne jalat vievät ja nenä osoittaa. Koiran annetaan rauhassa hakea haukuttavaa, joten kiire ei ole minnekään. Pystykorvametsästyksen A ja O on koiran ja ihmisen välillä vallitseva luottamus. Edelleen välillä sorrun siihen, että metsästystilanteissa luulen itse tietäväni paremmin kuin koira – ja monta kertaa olen saanut todeta olleeni väärässä. Ikinä ei tulisi aliarvioida pystykorvan riistaviettiä, viisautta ja tilannetajua. Joskus yhteistyö kruunautuu pudotukseen, molemminpuoliseen onnistumisentunteeseen ja loputtomaan hymyyn. Suurimmaksi osaksi pystykorvametsästys on kuitenkin luonnossa rauhakseen kulkemista, eikä ole mitenkään tavatonta, että voi mennä kausiakin ilman laukauksen laukausta.
 

Olen aina ollut oman tien kulkija, ja pystykorvalla metsästämisessä parasta onkin vapaus liikkua koiran kanssa sinne, minne jalat vievät ja nenä osoittaa. Koiran annetaan rauhassa hakea haukuttavaa, joten kiire ei ole minnekään.

Omat pystykorvani ovat olleet lintua haukkuvia koiria, mutta myös hirviverta on löytynyt, ja metsäjänikset pöläytetään tavattaessa liikkeelle. En ole koskaan yrittänyt kitkeä koiriltani mitään riistatyöskentelyä pois, minun puolestani koirat saavat haukkua sitä riistaa, mitä haluavat. Minusta on ollut aina mukava seurata, kun koira saa toteuttaa lajityypillistä käytöstään ja geeniperimäänsä tavalla, johon jo sen esi-isät ovat aikoinaan syntyneet. 

Pystykorvalla metsästävät tietävät, että metsäpäivät koiran kanssa voivat olla hyvinkin erilaisia. Joskus koira toimii kuin unelma, hakee reippaasti ja laajasti, ilmoittaa riistan sijainnin helisevällä haukullaan ja lumoaa sen heiluvalla hännällään. Toisena päivänä se voi keskittyä lähinnä myyrien kaiveluun. Yllättäviäkin asioita voi tapahtua: voit esimerkiksi hiipiä satavarmalle metsohaukulle, jossa odottavatkin hirviemä ja tuplavasat. Kun pystykorvan kanssa lähtee metsään, ikinä ei tiedä, mitä tuleman pitää. Päivä metsässä voi olla joko elämäsi paras tai sitten kaikki voi mennä omasta mielestäsi päin honkia – tässäkin tilanteessa kuitenkin todennäköisesti koiralla on hauskaa. Tämä on herkkä laji, ja kun sen haastavuuden tiedostaa, ja oppii ymmärtämään pystykorvan sielunmaisemaa, ei tarvitse ottaa paineita mistään. Kuusenkatveessa voi nautiskella vaikka eväät ja keitellä nokipannukahvit, laittaa lipan silmille ja ottaa pienet torkut sammalmättäällä. Siinä lyhykäisyydessään piilee tämän harrastuksen suola.

Jos Kuura oli melko räiskyvä luonteeltaan, niin Kehrä on sitten kaikkea muuta – rauhallinen, tottelevainen ja haluaa ehdottomasti olla aina siellä, missä minäkin. Kehrä on kuin ajatus. Ihmisen ja pystykorvan välille on mahdollista luoda ainutlaatuinen suhde. Se, mitä minulla ja Kehrällä on, on juuri sitä – olen käyttänyt Kehrään paljon aikaa ja meistä on hitsautunut tiivis kaksikko. Kehrän ensimmäisestä pentueesta jätin itselleni tulevaisuuden toivoksi Pärvööttäjän Riidan. Riidaa kuvaavat parhaiten sanat ”tärpäntikkeli” ja ”elohiiri”. En uskoisi, että Riida on Kehrästä, ellen olisi sitä ihmettä ollut omin silmin todistamassa. Nämä koirat ovat niin erilaisia, mutta silti niin rakkaita.
 

Ihmisen ja pystykorvan välille on mahdollista luoda ainutlaatuinen suhde.

Kehrän ja Riidan kanssa harrastamme metsästyksen lisäksi linnunhaukkukokeita, koiranäyttelyitä, talvella potkurilla menemistä ja kesäisin pyöräilyä. Näyttelyjä varten olemme treenanneet paljon, ja Kehrä on melkein yhtä innoissaan näyttelyhihnasta kuin tutkapannasta. Olen kiertänyt näiden koirien kanssa Suomea milloin Lapin erämaissa tulistellen ja milloin junalla Helsinkiin lemmikkivaunussa matkustellen. Pystykorva on monipuolinen harrastuskoira ja itselleni metsästyskoiran omistaminen on ympärivuotista tekemistä, liikuntaa ja huoltoa.
 

Pystykorva on monipuolinen harrastuskoira ja itselleni metsästyskoiran omistaminen on ympärivuotista tekemistä, liikuntaa ja huoltoa.

Luonnon kiertokulku on toteutunut myös täällä Koiramäellä. Lapsia on siunaantunut kaksi, ja koirista sekä Kuura että Nelli lepäävät jo katajan alla savusaunan takana. Joskus luopuminen tulee yllättäen, ja joskus se taas tehdään armosta, kuten Kuuran kohdalla. Sain kuitenkin pitää ystäväni yli 13 vuotta. Jokainen muisto näiden kanssa on aarre, ja uusia luodaan tänne jääneiden kanssa. Sanotaan, että ihmisellä voi olla vain yksi elämänsä koira. Olen vielä sen verran nuori, etten lukitse vastausta, mutta sen voin sanoa, että jokainen elämäni pikinokka on ollut ainutlaatuinen, ja niiden kanssa koetut seikkailut ovat olleet elämäni parhaimpia kokemuksia. Yhtäkään niistä en tule unohtamaan milloinkaan.
 

Tämä blogi on osa Kennelliiton Metsästyskoiraharrastus tutuksi -kampanjaa, jonka tavoitteena on harrastusmuodon esittelyn lisäksi tuoda esiin ihmisen ja metsästyskoiran välisestä suhdetta sekä kertoa metsästyskoirarotujen käyttötarkoituksista niin historiassa kuin nykypäivänä.

Voit lukea lisää metsästyskoiraharrastuksesta täältä.