Kennelvierailut kunniaan – tunnetko kasvattajakollegasi?

Ihan oli kelpo kasvattaja. Hän oli siirtänyt viisiviikkoiset pentunsa maatilan pienestä asuintalosta hevostalliin, suureen karsinaan olkien päälle. Pentujen ystävällinen emä tuli heti tervehtimään meitä. Se pääsi kulkemaan vapaana pihalle karsinan ovelle asetetun esteen yli. Pennut olivat reippaita ja hyvinvoivia, eivät ne siitä kärsineet, että asuivat tallissa hevosten naapurina. Hevostyttöjä pyöri paikalla päivittäin, joten pentujen leikittäjistä eikä rapsuttelijoista ei ollut pulaa. Kohtaaminen kasvattajan kanssa todisti, että puskaradio oli väärässä: pennuilla ja emällä oli kaikki hyvin.

Noina aikoina kävimme äitini kanssa katsomassa monia pentueita ja eri kasvattajien koiria milloin missäkin päin Suomea. Kaikki paikat eivät edes silloisten kriteereiden mukaan olisi täyttäneet mitään koirien hyvinvointia tukevia vähimmäisvaatimuksia. Eräskin kennel oli kuin shakkilauta: kaupan rullakoista ja kuormalavoista oli viritetty monimutkainen labyrintti koirien ”tarhoiksi”. Takimmaiselle riville päästäkseen piti kulkea monen ruudun kautta. Toivon mukaan kennelinpitäjä muisti päivittäin käydä jokaisessa ruudussa… Tai eräs pennunteettäjä, joka piti kevättalvisen pentueensa rintamamiestalon kylmällä verannalla ruokkien niitä perunalla terästetyllä maitovellillä. Haju oli sen mukainen!

Muistan erään illan, kun äitini soitti Kouvolan raviradan puhelinkioskista, että he eivät tule iltaraveista suoraan kotiin, vaan käyvät katsomassa yksiä pentuja. Reilua tuntia myöhemmin hän soitti pyytääkseen minua laittamaan pentuhuoneemme valmiiksi – he tuovat tullessaan viisi suomenajokoiranpentua. He olivat raveissa tavanneet jonkun, joka oli vihjaissut pentueesta, jolla ei kasvattajansa luona asiat olleet hyvin. Jollain könttäsummalla koko pentue ostettiin ja meiltä ne aikanaan omiin koteihinsa myytiin. Todennäköisesti paremmassa kunnossa, kuin ne meille tullessaan olivat.

On mahdotonta määritellä, millaista ”kuuluisi” olla hyvän, kunnollisen kasvattajan luona. Yksi kasvattaja asuu maatilalla, toinen rivitalossa, joku ehkä kaupungin keskustassa kaksiossa. Jonkun luona on supersiistiä, toisella paikat ovat vähän niin ja näin. Ympäristö saattaa vieraan silmään olla kummallinen, mutta jos tilat ovat puhtaita ja koirat hyvinvoivia, lienee kaikki kunnossa.

Maailma on täynnä koiraharrastajia, joista heidät tavatessaan ei ikinä uskoisi, millaisissa oloissa he arkeaan elävät. Esimerkiksi koiranäyttelyssä voi ulkoasu olla tip-top, asu on fiini ja koirat harjattu viimeisen päälle. Kun vierailee heidän luonaan, jo ulko-ovella huomaa ristiriidan – hajusta. Koko asunto haisee, kaikki pinnat ovat pissankyllästämiä, pureksittuja ja raavittuja. Koiria on ripoteltu ympäri kotia eri huoneisiin, eikä tämä ulkomaailmassa tyylikkäästi esiintyvä ihminen ollenkaan ymmärrä elämässään mitään outoa.

Osa tällaisista on älynnyt ympäristönsä puutteet. He antavat urostaan siitokseen – mutta vain, jos sitä haluava lainaa sen itselleen siten, että uros tuodaan johonkin ja noudetaan jostain. Suin surminkaan ei tämä ihminen halua kotiinsa vieraita. Pitäisikö silloin kysyä miksi?

Koirankasvattajien, etenkin saman rodun harrastajien, pitäisi vierailla toistensa kotona! Tutustua toisiinsa, käydä kahvilla, istua iltaa, katsella koiria ja niiden kuvia – kohdata toisensa kollegoina. Kohdata toisensa muutenkin, kuin kilpailijoina näyttelyissä tai harrastustapahtumissa.

Kennelvierailu kasvattajakollegan luona saattaa olla silmiä avaava kokemus. Joskus se voi auttaa itseä ymmärtämään yhteisen rodun erityispiirteitäkin. Tai vierailu voi vahvistaa positiivista käsitystä kollegasta; hänellä on asiat hyvin – häntä voi huoletta suositella pennunkyselijälle. Toisinaan vierailu voi olla se kaivattu väliintulo, jolloin on pakko sanoa toiselle, että sinulla ei taida nyt olla asiat hyvin – pitäisikö tehdä jotain.

Yhteydenpito tahtoo nykyään usein jäädä sosiaalisen median varaan, ja se on vaarallista. Eivät tietotekniikan avulla vaihdetut viestit tai toisen elämän etänä seuraaminen ikinä korvaa aitoa kohtaamista.