Tarjotaan lenkkejä ja lempeyttä

Keski-iän pyörteissä toteutin haaveen samanlaisesta ruskeasta labradorinnoutajasta kuin millainen lapsuudenkodissani oli. Maailma koirien ympärillä oli kuitenkin muuttunut 1970-luvusta. Opiskellessani kotieläintiedettä yliopistossa meille ´rehuagronomeille´ kerrottiin, että ensimmäiset teolliset koiranruoat oli lanseerattu. Pääosa koirista söi kotiruoan rippeitä.

Suurin yllätys koiraelämässä tällä vuosituhannella on kuitenkin ollut ääneen lausumaton vaatimus tarjota koiralle harrastuksia. Kolme lastani ovat kukin harrastaneet itselleen mieleisiä asioita. Me vanhemmat emme ole niitä heille järjestäneet. Nyt minun olisi pitänyt hankkia labradorilleni harrastus.

Ruskea unelma tuli meille, jotta itse pääsisin koiran kanssa metsään. Kävin kyllä pentukurssit ja noutamistakin treenasimme. Hyvin nopeasti kuitenkin päätin, etten alistu vallalla olevaan mantraan siitä, että Ruskan pitäisi harrastaa. Harrastamme yhdessä – tavallista ulkoilua.

Toinen yllättävä asia oli se, että koiralle pitäisi olla tarjolla kotiympäristössäkin monenlaista virikettä. Olin lapsellisesti ajatellut, että me – viisihenkinen äänekäs perhe – olisimme riittävä määrä virikkeitä. Kun kuopus toi yliopistovaihdosta Ruskalle pehmoapinan, se sai kyllä riemullisen vastaanoton. Myös lasteni entinen pellenukke kulutettiin mummulakeikoilla loppuun. Virikkeistäkin minulla on se vanhanaikainen käsitys, että elämä nyt välillä on tylsää. Koira pärjää, kun sillä on peti, muutama pehmolelu ja lähellä rakkaita ihmisiä.

Ihanan seniorilabbiksen elämään on pääosin kuulunut metsä- ja kaupunkilenkkejä ja tavallista kotioloa. Koskaan ei harmita lähteä sateeseen eikä tuiskuun. Koirani askel alkaa jo hidastua, mutta yhteiset kilometrit ovat hioneet meidät yhteen. Uskon vakaasti, että Ruskalla on mukava elämä. Siihen riittävät lenkit ja lempeys.