Hei tuolla se koiranainen on

Keväinen ilta ja olen palaamassa koirieni kanssa valmennuksesta Järvenpäästä. Koirat on treenien jälkeen juotettu, jäähdytelty ja pakattu autoon. Itselläni on tietenkin kova vessahätä ja nälkä. Matkaa kotipaikakunnalleni on kuitenkin vain tunti, joten ajattelen selviäväni.

Matka sujuukin nopeasti puhelimessa jutustellessa yhdistyksemme koevastaavan kanssa seuraavista BH-kokeista. Puhelun päätyttyä olen jo melko lähellä kotia ja samalla muistan jääkaapin olevan aivan tyhjä. Huolimatta melkoisesta kuplasta otsassa päätän sännätä lähikauppaan. Ikkunat auki, onko koirilla kaikki hyvin ja niin edes päin. Sitten sinne kauppaan.

Maksa näyttäisi olevan tarjouksessa, otetaan sitä koirille. Kauhea nälkä, valmisruoka saa kelvata jälleen. Ruokapaketteja tuijottaessani tunnen terävän nykäisyn vapaana olevassa kädessäni: ”Moi, sulla on koirankuva selässä ja tuollaisen kerhon nimi, mitä se tarkoittaa” Noin kymmenvuotiaan tytön silmäpari napittaa minua tumman otsatukan alta suunnilleen metrin korkeudesta. Perhana. Yhdistyksen logolla oleva liivi on unohtunut päälleni.

Tytön äiti huitoo tyttöä hädissään pois. Minä hymyilen äidille rauhoittavasti parasta ”Ei tässä mitään hätää ole” – hymyäni. Vaikka itse asiassa on ja kova. Se tosin jää tässä kohdassa tarinaa jo sivujuoneksi.

– Me olemme paikallinen koirayhdistys. Siellä voi harrastaa useita eri lajeja yhdessä koiran kanssa, kerron tytölle nyt pakastealtaaseen nojaten. Selkää särkee ja pohkeet ovat aivan poikki.

– Ei meidän Hertan kanssa ainakaan voi mitään harrastaa, se ei tykkää toisista koirista ja se vaan haukkuu, puuskahtaa tyttö. Äiti on tässä vaiheessa lykkäillyt ostoskärryt nolona viereemme.

– Ai, teillä on koira, totean ilahtuneena.

– On joo, sellainen kaksivuotias Lapinkoira, joka on muuten kiltti mutta haukkuu muille koirille, äiti kertoo nolona.

– Kyllä kaikkien koirien kanssa voi puuhata asioita yhdessä, eivätkä minunkaan koirani aina aikuisena ole pitäneet muista aikuisista koirista, lohdutan. Siellä harrastuksissa sitten opetellaan, vaikka sellaista luopumista ja hallintaa. Että kestetään sitä muiden koirien läsnäoloa, jatkan.

– Voisiko Hertan kanssa harrastaa? Pienet silmät alkavat loistaa

– Lapinkoirat ovat todella viisaita, niitä näkee kyllä monessa mukana, vakuutan.

Nyt tyttö hyppii jo paikallaan ilmaan.

– Äiti voidaanko! Äiti voidaanko!

Ennen kuin äiti ennättää vastaamaan, kerron että yhdistyksemme järjestää kaikille roduille avointa yleiskoulutusta kerran viikossa ja toivotan heidät tervetulleeksi. Äiti lupaa tytölle miettivänsä asiaa ja he lähtevät jatkamaan ostoksia.

Ostoksia tosiaan. Missäs minä olinkaan. Valmisruoka, hitsiläinen astianpesuaine. Eikun sitä hakemaan. Pesuainehyllyn välistä vihdoin kohti kassaa kaartaessani kuulen nyt jo tutun tytönäänen kiljahtavan ” Hei tuolla se koiranainen on!”

– No moi moi, täällä sitä ollaan.

– Onko tuo auto missä on koiria, niin sinun?

– Kyllä vain, siellä on minulla pieni 5 kuukautta vanha bordercollie-vauva ja sitten vanhempi sekarotuinen koirani.

– Saako tulla katsomaan, saako!

– Kyllähän se sopii, totean vaikka minun pitäisi tosiasiassa päästä jo kotiin.

Koirani ihastuivat tyttöön ikihyviksi ja arvaan tunteen olleen molemminpuolinen. Kun lopulta kömmin autooni ja suuntaan kohti kotia, huomaan kohtaamisen liikuttaneen jotain syvällä minussa. Nälkä ja vessahätäkin olivat unohtuneet.

Kun vain pysähdymme kohtaamaan

Vaikka kohtaaminen oli vaikuttava, on minun tunnustettava, että viikossa sen jo unohdin. Seuraavalla viikolla kun jo aloittelemme koulutusta yhdistyksemme kentällä huomaan kentän laidalla pienen tutun tytönhahmon. Nostan kättäni tervehdykseen ja saan vastaukseksi ujon kädenheilautuksen.

– Tuu tännepäin, huhuilen. Saan vastaukseksi pään pudistuksen ja hymyn. Ehkä ensi viikolla, huikkaan ja jatkan ryhmäni parissa.

Illalla viikkotreeneistä kotiin ajaessani en voinut olla miettimättä sitä, miten paljon saamme koiraharrasukseltamme ja miten pienestä on kiinni se, että voimme tästä ilosta toisille jakaa. Kun vain pysähdymme kohtaamaan toisen ihmisen sellaisena kuin hän on, mitään muuttamatta, mutta itsestämme antaen.